Usein kuulee Guggenheim-museoiden verkostoa nimitettävän taidemaailman franchiseketjuksi. Tällainen nimittely nähdään kuitenkin lähinnä pilkallisena kärjistyksenä, poleemisena liioitteluna. Sen, joka Guggenheimia franchiseketjuksi nimittelee, täytyy jo lähtökohtaisesti suhtautua Guggenheimiin kielteisesti. Eihän Gugge-Hese nyt todellisuudessa kuitenkaan ihan niin paha ole, vai mitä?
Suomen franchise-yhdistys ry määrittelee sivuillaan franchisen näin (http://www.franchising.fi):
“Liiketoimintamallifranchisingia kuvaavat seuraavat olennaiset piirteet:
- Jakelutiessä eli ”ketjussa” on franchise-ottajan tai –ottajien omistamia ja johtamia toimipaikkoja. Toisin sanoen kaikki ketjun toimipisteet eivät ole franchise-antajan omistuksessa ja johdossa.
- Osapuolten eli franchise-antajan ja –ottajan välillä on kirjallinen (vakiomuotoinen) franchisesopimus, joka voi sisältää alueellisen yksintoimintaoikeuden.
- Franchise-ottajat maksavat liittymismaksun ja/tai jatkuvaluontoista palvelumaksua eli rojaltia franchise-antajalle.
- Franchise-antaja tarjoaa alku- ja jatkokoulutusta franchise-ottajille.
- Franchise-ottajat toimivat saman liikemerkin alla ja toimipisteet ovat ulkoisesti yhtenäisiä.
- Franchise-antaja tarjoaa teknistä ja/tai kaupallista tukea eli jatkuvia tukipalveluita franchise-ottajilleen.
- Franchise-antajalla on käsikirja tai muu dokumentti, jolla ohjeistetaan franchise-ottajien paikallista liiketoimintaa.
- Franchise-antaja ei omista (merkittävää) osuutta franchise-ottajien yrityksistä.
- Franchise-antaja kontrolloi, valvoo ja ohjaa jatkuvasti franchise-ottajien liiketoimintaa.
- Franchise-ottaja ei saa siirtää franchisesopimuksen oikeuksia kolmannelle osapuolelle ilman franchise-antajan lupaa.”
Mitä näistä olennaisista piirteistä ei löydy Solomon R. Guggenheim Foundationin helsinkiläisille veronmaksajille tarjoamasta paketista? Hmm... Silmiin pistää, kuinka HYVIN tuo lista määrittää Guggenheimin toimintaa yleensä. Jakelutiessä on sekä franchise-ottajan (Gugge Hese, Gugge Bilbao), että franchise-antajan (Gugge New York, Gugge Venetsia) omistamia liiketoimintapaikkoja. Franchisesopimus voi sisältää alueellisen yksintoimintaoikeuden (Gugge Bilbao). Franchise-ottaja maksaa liittymismaksun ja/tai jatkuvaluontoista royaltia (Gugge Hesen lisenssimaksut 30 milj. taalaa 20 vuodessa). Franchise-antaja tarjoaa jatkuvia tukipalveluja franchise-ottajalle (Gugge Hesen palvelumaksut 2 milj. euroa vuodessa). Jne jne.
No, jos Gugge-Hese nyt kuitenkin sitten on franchise, niin mitä pahaa siinä on? Toki franchise liiketoiminnan muotona on museoalalla äärimmäisen harvinaista. Mutta miksei sitä voisi olla rohkeasti erilainen kuin kaikki muut kunnialliset taidemuseot pohjoismaissa, Euroopassa, maailmassa? Mikä estää?
Yrittäjyyteen liitetään helposti ihannoivia mielikuvia vapaasta ja luovasta taloudellisesta toiminnasta, jossa riskiä ja näkemystä ottamalla voi ansaita merkittäviä voittoja. Franchiseyrittäjyys ei oikein vastaa näitä mielikuvia. Yrittäjän luova panos jää vähäiseksi, sillä ketju määrittelee tiukasti liiketoiminnan reunaehdot. Vapautta ei siis ole eikä luovuutta tarvita. Riski täydellisestä epäonnistumisesta on franchiseyrittäjällä keskimäärin ehkä vähäisempi, kun konsepti on etukäteen testattu, tuotemerkki tunnettu ja ketju osallistuu menestyksen kannalta olennaiseen päätöksentekoon, kuten toimipaikan valintaan ja tuotekehittelyyn. Toisaalta suurille voitoille ei olla heti pääsemässä, sillä franchise-antaja osaa kyllä optimoida sopimuksessa royaltinsa, raaka-aineiden toimitushinnat ja muun franchise-ottajalta tulevan rahavirran suhteessa tämän liiketoiminnan tuottopotentiaaliin niin, että franchiseyrittäjä ei pääse liian helposti rikastumaan. Franchiseyrittäjän imago ei siis ihan helposti taivu ryysyistä-rikkauksiin legendaksi. Toisaalta franchiseyrittäjyys varmasti sopii monelle, jolla ei ole suuria alkupääomia, eikä oikein isoja ideoitakaan, mutta kuitenkin kova halu tehdä työtä ilman niskaan huohottavaa pomoa. Ja ehkä voi siinä sivussa elätellä toivoja pienimuotoisesta vaurastumisesta jossain vaiheessa. Eihän siinä mitään pahaa. Franchiseyrittäjyys on monessa tilanteessa varmasti paljon mainettaan parempi.
Mutta onko Helsingin kaupunki sellaisessa tilanteessa, joka pakottaa ryhtymään franchiseyrittäjäksi? Gugge-Heseä on markkinoitu paljon juuri imagoseikoilla, jotka eivät kuitenkaan tavallisesti ole pääasiallinen syy ryhtyä franchiseyrittäjäksi. Haluaako Helsingin kaupunki profiloitua kulttuuri-imagoltaan franchise-ottajaksi? Mitä tällainen profilointi voisi pahimmillaan tarkoittaa? Voisiko se tarkoittaa mielikuvaa, että Helsinki on kaupunki, jolla ei ole omia kulttuurisia pääomia, ei oikein rohkeutta visioida, ei luovia ajatuksia asioiden tekemisestä uudella tavalla, eikä halua tuoda omaa erityisyyttään esille? Haluaako Helsinki profiloitua hieman arkajalaksi puurtajaksi, jolla on kyllä sisua ja sitkeyttä mutta ei suuria intohimoja eikä isoa egoa? Joka mielellään tekee niinkuin sanotaan ja menee päätöksenteon hetkellä isomman selän taaksen piiloon?
Tehdään ajatusleikki. Otetaan Solomon R. Guggenheim Foundationin laatima esitys Gugge-Hesen toiminnan järjestämisestä. Leikitään, että kyse ei olekaan taidemuseosta, vaan hampurilaisbaarista. Mitä ehdotetut järjestelyt merkitsisivät käytännössä? Franchise-antaja (Solomon R. Guggenheim Foundation) kiinnittää talon katolle oman logonsa, laatii menun ja mainosmateriaalit, myy pihvit ja sämpylät franchise-ottajalle (Gugge-Hese säätiö), kerää vuosittaisia lisenssi- ja palvelumaksuja ja yleisesti ottaen kontrolloi, valvoo ja ohjaa jatkuvasti franchise-ottajan liiketoimintaa. Näinhän se menisi. Eihän tässä ole mitään epäselvää. Franchise mikä franchise.
Mutta mutta. Itse asiassa Solomon R. Guggenheim Foundation menee vielä pidemmälle. Gugge Hesen muuntaminen hampurilaisbaariksi tarkoittaisi vielä paria pikku juttua.
Ensinnäkin franchise-antaja lähettää franchise-ottajan hallitukseen omia jäseniään. Tässäkään tapauksessa, niinkuin franchisen maailmassa yleensäkään, franchise-antaja ei toki halua mitään omistusoikeutta franchise-ottajan yritykseen ja sitä kautta velvollisuutta pääomittaa tätä. Mutta franchise-antaja haluaa kylläkin mahdollisuuden päästä kontrolloimaan franchise-ottajan päätöksentekoa yrityksen sisältä käsin. Tämä on franchisen maailmassa poikkeuksellista.
Toiseksi franchise-antaja vaatii, että franchise-ottaja rakentaa itse omat toimitilansa omalla kustannuksellaan franchise-antajan antamien ohjeiden mukaan. Yleensä franchise-antaja osallistuu toimipaikan valintaan tai jopa määrää siitä. On myös aivan tavallista, että franchise-antaja omistaa toimitilat, jotka se vuokraa franchise-ottajalle. Joskus on leikillään sanottu, että McDonaldsin pääasiallinen liiketoimintamuoto ei ole hampurilaisten paistaminen, vaan liiketilojen vuokraus. Mutta että franchise-ottajan pitäisi kerätä kaikki pääomat toimitiloja varten ja vastata yksin niiden rakentamisesta? Tämä on franchisen maailmassa poikkeuksellista.
Kolmanneksi franchise-antaja määrää franchise-ottajan rekrytoinneista ja yhteistyökumppaneista. Toisin sanoen franchise-antaja päättää kuka hampurilaispaikkaan tulee esimieheksi, pihvinpaistajaksi ja kirjanpitäjäksi, millaisia palkkoja heille maksetaan sekä mistä firmasta ja mihin hintaan tilataan siivous, ikkunanpesu tai keittiökoneiden korjaus. Franchise-ottaja ei pääse omaan yritykseensä töihin ilman franchise-antajan lupaa, ei pääse osallistumaan yrityksensä toimintaan käytännössä, eikä kartuttamaan sellaista kokemuspääomaa ja käytännön asiantuntemusta, joka auttaisi häntä kehittämään omaa liiketoimintaansa tai perustamaan uusia yrityksiä jatkossa. Franchise-antaja lähettää Amerikasta omat serkkupoikansa kesätöihin keittiöön ja juuri yliopistosta valmistuneen poikansa controlleriksi franchise-ottajan yritykseen. Franchise-ottaja ei koskaan voi olla varma, ajavatko nämä franchise-antajan sukulaiset ja tuttavat aidosti franchise-ottajan yrityksen etua, vai toimivatko franchise-antajan lähettäminä myyrinä. Franchise-antaja tilaa hampurilaispaikan siivouksen kaukaisen sukulaisensa yritykseltä, eikä franchise-ottaja pääse tarkistamaan, onko palvelu ylihinnoiteltua. Toisin sanoen, franchise-antaja vastaa franchise-ottajan liiketoiminnasta käytännön tasolla loppujen lopuksi kokonaan. Franchise-ottajan osaksi jää vastaanottaa kerran vuodessa tilinpäätöstiedot ja toimintakertomus ja keskustella niistä omassa hallituksessaan franchise-antajan edustajien kanssa. Tämä on franchisen maailmassa täysin ennenkuulumatonta.
Neljänneksi täytyy vielä muistuttaa siitä, että Solomon R. Guggenheim Foundationin tarjoama franchisepaketti ei ole franchise-ottajan näkökulmasta liiketaloudellisesti elinkelpoinen. Jo Foundationin omien laskelmien mukaan Gugge-Hese tulisi olemaan Helsingille tappiollinen. Kun vielä todetaan, että Foundationin kannattavuuslaskelmien uskottavuus on asetettava vakavasti kyseenalaiseksi (kts. mm. aikaisemmat postaukset tässä blogissa), ei jää epäilystäkään siitä, että nyt tarjoiltu franchisesopimus on erittäin poikkeuksellinen siinä suhteessa, että franchise-antajaa ei tunnu lainkaan kiinnostavan toiminnan elinkelpoisuus franchise-ottajan näkökulmasta. Yleensähän franchisekonseptit rakennetaan siten, että franchisen ottaminen tarjoaa yrittäjälle aina realistisen mahdollisuuden kannattavaan liiketoimintaan.
Solomon R. Guggenheim Foundationin helsinkiläisille veronmaksajille tarjoama museopaketti on ainutlaatuinen kahdella merkittävällä tavalla, se on ainutlaatuinen niin taidemaailman kuin franchise-maailmankin kontekstissa arvioituna.
Ensinnäkin Guggenheim on ainoa franchise-liiketoimintamalliin perustuva taidemuseo maailmassa. Missään muualla ei ole mitään vastaavaa. Tähän kun tartut, niin saat jotain sellaista mitä kenelläkään muulla ei ole.
Toisekseen, Solomon R. Guggenheim Foundationin tarjoamat sopimusehdot edustavat franchise-ottajan kannalta kaikkein huonointa mahdollista franchisesopimusta maailmassa. Missään muualla tunnetussa maailmankaikkeudessa ei franchise-ottajalle tarjota yhtä huonoa diiliä.
Tässäpä helsinkiläisille veronmaksajille ainutlaatuinen tilaisuus.
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Tarkennus kysymykseen 2) ja lisämietteitä
Tarkennan vielä hieman kysymystä 2), joka on tuossa edellisessä postauksessa esitetty ehkä hieman epätarkasti.
Guggenheim-säätiön laatimassa tutkimuksessa on laajalti arvioitu hankkeen Helsingin kaupungille tuomia epäsuoria hyötyjä ja tuottoja, siis lähinnä lisääntyneen turismin tuomia kohonneita verotuloja, joiden avulla pyritään perustelemaan, miksi hankkeen kokonaissaldo Helsingin näkökulmasta tulisi kääntymään voitolliseksi suorista tappioista huolimatta.
Sen sijaan Solomon R. Guggenheimille tulevia epäsuoria hyötyjä tai tuottoja ei pyritä tutkimuksessa lainkaan avaamaan, mikä on hämmästyttävää, koska sellaisia aivan ilmeisesti olisi heille tulossa, jopa ilmeisemmin kuin Helsingin kaupungille. Lienee selvää, että Guggenheim Helsinki tuottaisi Solomon R. Guggenheim Foundationille kustannussäästöjä museoketjun muissa pisteissa ja konsernitasolla, kun toimintoja ja palveluja voidaan hajauttaa ja / tai keskittää sinne missä ne tehokkaimmin saadaan tuotettua. Entä mikä tulisi olemaan Guggenheim Helsingissä totutetun sisällön jälleenmyyntiarvo muualla "verkostossa" tai sen ulkopuolella? Jos Solomon R. Guggenheim Foundation tuottaa helsinkiläisten veronmaksajien rahoilla uuden näyttelyn ja myy sen Guggenheim Bilbaolle tai jollekin ihan muulle museolle, kuka pitää myyntitulot? Entä kuinka suureksi arvioidaan Guggenheim Helsinki -museon tuottama arvonnousu Guggenheimin globaalille brändille? Entä arvo sille, että Solomon R. Guggenheim Foundation pystyisi jatkossa käyttämään Guggenheim Helsinkiä positiivisena referenssinä museoverkostoa muualle maailmaan laajentaessaan?
Tutkimuksessa esitetty sopimusmalli, jossa Solomon R. Guggenheim Foundationin riski ja rahoitusosuus on nolla ja jossa Helsingin kaupungin riski ja rahoitusosuus on 100% ja välitön tuottoennuste negatiivinen, olisi sovelias vaikkapa sellaisessa tilanteessa, jossa Solomon R. Guggenheimille seuraisi sopimuksesta merkittäviä välillisiä tai epäsuoria HAITTOJA. Esim. olisi niin, että museon perustaminen Helsinkiin olisi Guggenheimin maineelle suorastaan häpeällistä ja painaisi raskaasti Guggenheimin brändiä lokaan. Tätä haittaa sitten kompensoitaisiin mittavilla suorilla ja riskittömillä hyödyillä. Mutta tällaisesta asetelmasta ei kai kuitenkaan ole kysymys?
Minusta on täysin käsittämätöntä, suorastaan tajunnan räjäyttävää, että Helsinki kaupunki ei ole halunnut tai pystynyt arvioimaan sitä mittakaavaa, jolla vastapuoli sopimuksesta tulisi kokonaisuudessaan hyötymään. Tämän luulisi olevan osa jokaista sopimusneuvottelua, eli oman hyödyn laskemisen jälkeen pyritään arvioimaan vastapuolen hyöty mahdollisimman tarkasti. Tämä siksi, että tiedettäisiin se raja, johon asti on realistista pyrkiä sopimusneuvotteluissa tinkimään. Tinkimisen ideahan on siinä, että niin kauan kuin vastapuoli vielä hyötyy sopimuksesta, hänen kannattaa tulla vastaan, koska pienikin hyöty on parempi kuin ei hyötyä ollenkaan. Tinkimistä kannattaa siis jatkaa ainakin niin kauan kuin tiedetään varmuudella, että vastapuoli on vielä selvästi voiton puolella. Ja jos vastapuoli toimii samoin, neuvottelun pitäisi päättyä sellaiselle kapealle keskivyöhykkeelle, jossa molemmat hyötyvät suhteellisesti lähes saman verran.
Nyt kun tuota sopimusehdotusta tavailee, niin ei voi mitenkään, vaikka kuinka haluaisi, olla päätymättä ajatukseen, että Helsingin kaupunki ei ole oikeastaan neuvotellut mitään, vaan on yksinkertaisesti suostunut kaikkiin vastapuolen vaatimuksiin. Tällaiseen lopputulokseen päädytään yleensä tilanteessa, jossa sopimukseen pääseminen on täysin välttämätöntä, suorastaan elämän ja kuoleman kysymys ja jossa vastapuoli on neuvotteluasemaltaan täysin ylivoimainen. Lähinnä tulee mieleen esim. jatkosodan päättymistä vastaava tilanne. Vaikka oikeastaan tuntuu, että siinäkin paikassa Suomi osasi pelata paremmin kuin Helsinki nyt.
Onko tosiaan niin, että Helsingin kaupungin on antauduttava ehdoitta Solomon R. Guggenheim Foundationille? Olemmeko siis vielä ankarammassa tilanteessa kuin vuonna 1944? Vai onko niin, että Helsingin kaupunki on neuvottelukumppanina täysin kyvytön valvomaan omaa etuaan?
Guggenheim-säätiön laatimassa tutkimuksessa on laajalti arvioitu hankkeen Helsingin kaupungille tuomia epäsuoria hyötyjä ja tuottoja, siis lähinnä lisääntyneen turismin tuomia kohonneita verotuloja, joiden avulla pyritään perustelemaan, miksi hankkeen kokonaissaldo Helsingin näkökulmasta tulisi kääntymään voitolliseksi suorista tappioista huolimatta.
Sen sijaan Solomon R. Guggenheimille tulevia epäsuoria hyötyjä tai tuottoja ei pyritä tutkimuksessa lainkaan avaamaan, mikä on hämmästyttävää, koska sellaisia aivan ilmeisesti olisi heille tulossa, jopa ilmeisemmin kuin Helsingin kaupungille. Lienee selvää, että Guggenheim Helsinki tuottaisi Solomon R. Guggenheim Foundationille kustannussäästöjä museoketjun muissa pisteissa ja konsernitasolla, kun toimintoja ja palveluja voidaan hajauttaa ja / tai keskittää sinne missä ne tehokkaimmin saadaan tuotettua. Entä mikä tulisi olemaan Guggenheim Helsingissä totutetun sisällön jälleenmyyntiarvo muualla "verkostossa" tai sen ulkopuolella? Jos Solomon R. Guggenheim Foundation tuottaa helsinkiläisten veronmaksajien rahoilla uuden näyttelyn ja myy sen Guggenheim Bilbaolle tai jollekin ihan muulle museolle, kuka pitää myyntitulot? Entä kuinka suureksi arvioidaan Guggenheim Helsinki -museon tuottama arvonnousu Guggenheimin globaalille brändille? Entä arvo sille, että Solomon R. Guggenheim Foundation pystyisi jatkossa käyttämään Guggenheim Helsinkiä positiivisena referenssinä museoverkostoa muualle maailmaan laajentaessaan?
Tutkimuksessa esitetty sopimusmalli, jossa Solomon R. Guggenheim Foundationin riski ja rahoitusosuus on nolla ja jossa Helsingin kaupungin riski ja rahoitusosuus on 100% ja välitön tuottoennuste negatiivinen, olisi sovelias vaikkapa sellaisessa tilanteessa, jossa Solomon R. Guggenheimille seuraisi sopimuksesta merkittäviä välillisiä tai epäsuoria HAITTOJA. Esim. olisi niin, että museon perustaminen Helsinkiin olisi Guggenheimin maineelle suorastaan häpeällistä ja painaisi raskaasti Guggenheimin brändiä lokaan. Tätä haittaa sitten kompensoitaisiin mittavilla suorilla ja riskittömillä hyödyillä. Mutta tällaisesta asetelmasta ei kai kuitenkaan ole kysymys?
Minusta on täysin käsittämätöntä, suorastaan tajunnan räjäyttävää, että Helsinki kaupunki ei ole halunnut tai pystynyt arvioimaan sitä mittakaavaa, jolla vastapuoli sopimuksesta tulisi kokonaisuudessaan hyötymään. Tämän luulisi olevan osa jokaista sopimusneuvottelua, eli oman hyödyn laskemisen jälkeen pyritään arvioimaan vastapuolen hyöty mahdollisimman tarkasti. Tämä siksi, että tiedettäisiin se raja, johon asti on realistista pyrkiä sopimusneuvotteluissa tinkimään. Tinkimisen ideahan on siinä, että niin kauan kuin vastapuoli vielä hyötyy sopimuksesta, hänen kannattaa tulla vastaan, koska pienikin hyöty on parempi kuin ei hyötyä ollenkaan. Tinkimistä kannattaa siis jatkaa ainakin niin kauan kuin tiedetään varmuudella, että vastapuoli on vielä selvästi voiton puolella. Ja jos vastapuoli toimii samoin, neuvottelun pitäisi päättyä sellaiselle kapealle keskivyöhykkeelle, jossa molemmat hyötyvät suhteellisesti lähes saman verran.
Nyt kun tuota sopimusehdotusta tavailee, niin ei voi mitenkään, vaikka kuinka haluaisi, olla päätymättä ajatukseen, että Helsingin kaupunki ei ole oikeastaan neuvotellut mitään, vaan on yksinkertaisesti suostunut kaikkiin vastapuolen vaatimuksiin. Tällaiseen lopputulokseen päädytään yleensä tilanteessa, jossa sopimukseen pääseminen on täysin välttämätöntä, suorastaan elämän ja kuoleman kysymys ja jossa vastapuoli on neuvotteluasemaltaan täysin ylivoimainen. Lähinnä tulee mieleen esim. jatkosodan päättymistä vastaava tilanne. Vaikka oikeastaan tuntuu, että siinäkin paikassa Suomi osasi pelata paremmin kuin Helsinki nyt.
Onko tosiaan niin, että Helsingin kaupungin on antauduttava ehdoitta Solomon R. Guggenheim Foundationille? Olemmeko siis vielä ankarammassa tilanteessa kuin vuonna 1944? Vai onko niin, että Helsingin kaupunki on neuvottelukumppanina täysin kyvytön valvomaan omaa etuaan?
tiistai 17. tammikuuta 2012
10 kysymystä Guggenheim Helsingistä
Guggenheim Helsinki -hankkesta käytävässä keskustelussa tuntuu unohtuvan eräs perusseikka. Nimittäin se, että kysymys on sopimusneuvottelusta kahden osapuolen välillä. Toinen osapuoli on Helsingin kaupunki ja toinen osapuoli on yksityinen yhdysvaltalainen säätiö Solomon R. Guggenheim Foundation. Sopimuksessa ei ole mitään muita osapuolia.
Keskustelussa on usein vedottu mm. “verkostoihin” tai muihin vastaaviin seikkoihin, jotka tulisi ottaa päätöksenteossa huomioon. Tosiasiassa sopimuksen osapuolina ei kuitenkaan ole mitään “verkoston jäseniä”.
Niinkuin mitä tahansa mittavaa sopimusta, ehdotusta Guggenheim Helsinki -hankkeesta tulisi tarkastella kylmän matemaattisesti erilaisten hyötyjen, tuottopotentiaalien, riskien ja velvollisuuksien näkökulmasta. Lyhyesti: mitä kukin osapuoli sopimukseen tuo ja mitä se siitä faktuaalisesti taikka potentiaalisesti saa.
Erityisesti kun on kysymys julkisten resurssien käytöstä, jotka perusluonteeltaan ovat erittäin niukkoja, sopimusta tulisi tarkastella korostetusti tehokkuusnäkökulmasta: tuottaako sopimus mahdollisimman tehokkaasti sen, mitä sen väitetään tuottavan. Mikäli keskustelu halutaan pitää rationaalisena, tulisi kaikki hankkeen puolesta esitetyt argumentit alistaa tällaiseen tiukkaan tuottoanalyysiin. Kaikille niille tavoitteille ja tuotoksille, joilla sopimusta perustellaan, tulisi löytää “oikea“ hinta. Tämä tarkoittaa paitsi realistista ja puolueettomien tahojen tarkistamaa kustannus- ja tuottoarviota, myös vaihtoehtoiskustannusten mahdollisimman kirkasta arviointia, ts. sen arviointia millä muilla investoinnilla haluttuihin tavoitteisiin mahdollisesti voitaisiin päästä ja minkälainen olisi näiden vaihtoehtoisten investointien tehokkuus.
Eihän nimittäin voi olla niin, että Guggenheim Helsinki on tavoite itsessään, taikka niin, että investoinnin tehokkuudella ei olisi merkitystä siinä tapauksessa, että investointi kohdistuu Guggenheim Helsinki -hankkeeseen.
Lisäksi sopimusta tulee luonnollisesti tarkastella hyvän hallintotavan näkökulmasta. Noudattavatko siinä esitetyt toimintamallit julkishallinnossa muuten edellytettyjä sopimusosapuolten, sidosryhmien ja kolmansien osapuolten oikeuksien suojelua ja tasapuolista kohtelua sekä päätöksenteon ja hallinnon avoimuutta, taloudellisten toimintojen valvonnan tarkkuutta, tietojen raportoinnin oikeellisuutta, sisäisen valvonnan järjestämistä ja niin edelleen.
Tässä kirjoituksessa esitettyjen kysymysten on tarkoitus pyrkiä avaamaan ehdotettua sopimusta nimenomaan em. näkökulmista käsin. Sopimus on monelta osin täysin poikkeuksellinen julkishallinnon yleisiin sopimuskäytäntöihin nähden, joten siihen liittyvät moninaiset näkökohdat, implikaatiot ja ongelmat tulisi selvittää mahdollisimman perusteellisesti ja pikaisesti. Kirjoittajan mielestä sopimusta ei mitenkään voida hyväksyä alistettavaksi päätöksenteolle ennenkuin alla esitettyihin kysymyksiin voidaan saada tyydyttävät vastaukset.
Kirjoittajan mielestä alla esitetyt kysymykset eivät ole epäluottamuslause Solomon R. Guggenheim Foundationia kohtaan. On tietysti selvää, että mikäli kaksi osapuolta haluaa päästä yhteiseen sopimukseen, neuvottelut on yleensä käytävä ns. "hyvässä hengessä", jossa lähtökohtaisesti on luotettava vastapuolen hyvää tahtoon. Tästä huolimatta, niinkuin jokainen yksityiselämässä, liike-elämässä taikka julkishallinnossa sopimuksia laatinut henkilö vaistomaisestikin ymmärtää, jokaista sopimustekstiä tulee tarkastella myös huonoimman mahdollisen vaihtoehdon ja riskienhallinnan näkökulmasta. Mihin sopimus velvoittaa, jos sopimuksen laatimishetkellä vallinnut "hyvä henki" ja keskinäinen luottamus myöhemmin jostain syystä katoaisivat?
Kirjoittaja ei tässä yhteydessä pyri lainkaan arvioimaan Guggenheim Helsinki -hankkeen mahdollisesti tuottamia taiteellisia, kulttuurisia tai kulttuuripoliittisia merkityksiä tai vaikutuksia taikka sen Helsingin kaupungille tuottamia imagoetuja tai -haittoja. Tarkoituksena ei myöskään ole millään tavoin arvottaa Solomon R. Guggenheim Foundationin menneisyydessä tai tulevaisuudessa tuottamien taidenäyttelyiden taiteellista tasoa. Kirjoittajan mielestä tällainen sisällöllisten ja laadullisten seikkojen tarkastelu sekä spekulatiiviset tuottoarvioinnit tulee suorittaa täysin erillään hankkeen välittömien taloudellisten vaikutusten arvioinnista ja hankkeeseen liittyvien hallinnollisten näkökulmien tarkastelusta. Kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen arviointi tulee pitää erillään. Joskus, julkisen talouden puolella ehkä melko useinkin, erittäin hyvä voi olla aivan liian kallis.
Pidemmittä puheitta, 10 kysymystä:
1) Miksi Solomon R. Guggenheim Foundation ei ole minkäänlaisessa tulosvastuussa tuottamiensa palveluiden laadusta, kuten esimerkiksi siitä, että asetetut yleisö- ja lipputulotavoitteet täyttyisivät? Miksi Foundationille hankkeen aikana maksettavat 64 miljoonaa euroa lisenssi- ja asiantuntijamaksuja eivät ole riippuvaisia museon menestyksestä millään toiminnan osa-alueella? Onko Helsingin kaupungilla reklamaatiomahdollisuus, mikäli Solomon R. Guggenheim Foundation jostain syystä jossain vaiheessa 20 sopimusvuoden aikana epäonnistuu tavoitteessaan tuottaa sellaisia näyttelyitä, jotka esim. toisivat museoon tutkimuksen esittämät yli puoli miljoonaa kävijää vuosittain?
2) Kuinka suureksi on arvioitu Guggenheim Helsinki -hankkeen tuottama lisäarvo sopimuksen vastapuolelle, eli Solomon R. Guggenheim Foundationille? Miksi tätä lisäarvoa ei ole tutkimuksessa arvioitu, vaikka tutkimus sisältää lukuisia yksityiskohtaisia arvioita hankkeen Helsingin kaupungille ja pääkaupunkiseudulle tuottamasta lisäarvosta? Ovatko Helsingin kaupungin neuvottelijat pyrkineet itsenäisesti arvioimaan hankkeen vastapuolelle tuottamaa lisäarvoa? Siitä, miten taloudelliset vastuut, riskit sekä rahoitus- ja investointivelvollisuudet hankesuunnitelmassa jakautuvat, voisi alustavasti päätellä, että hanke ei käytännössä tuota Solomon R. Guggenheim Foundationille juuri mitään lisäarvoa. Voiko pitää paikkaansa, että Solomon R. Guggenheim Foundation ei hyödy Guggenheim Helsinki -hankkeesta?
(EDIT 20.1.2012, lisätty seuraava, tarkentava kappale:)
Eikö olekin selvää, että hanke tuottaisi Solomon R. Guggenheim Foundationille uusia kustannussäästöjä, kun toimintoja voitaisiin hajauttaa ja / tai keskittää ketjun eri museoihin sen mukaan missä ne edullisimmin saataisiin tuotettua? Kuinka suuriksi nämä säästöt on arvioitu? Mikä tulisi olemaan Guggenheim Helsingissä tuotettujen sisältöjen jälleenmyyntiarvo "verkostossa" tai sen ulkopuolella? Kuka omistaa oikeudet Guggenheim Helsingissä tuotettuihin sisältöihin ja kenellä on oikeus myydä niitä eteenpäin? Jos Solomon R. Guggenheim Foundation toteuttaa helsinkiläisten veronmaksajien rahoilla uuden näyttelyn ja myy sen Guggenheim Bilbaolle tai jollekin muulle museolle, kuka pitää myyntitulot? Kuinka suureksi arvioidaan Guggenheim Helsingin tuottama arvonnousu Guggenheimin globaalille brändille? Entä arvo sille, että Solomon R. Guggenheim Foundation pystyisi jatkossa käyttämään Guggenheim Helsinkiä positiivisena referenssinä museoverkostoa muualle maailmaan laajentaessaan? Vai onko niin, että mitään edellämainittuja epäsuoria hyötyjä ei Solomon R. Guggenheim Foundationille ei olisi odotettavissa?
3) Mikäli kuitenkin arvioidaan, että Solomon R. Guggenheim Foundation jollain tapaa hyötyy Guggenheim Helsinki -hankkeesta, miksi taloudelliset riskit hankkeesta jakautuvat absoluuttisen epäsymmetrisesti? Solomon R. Guggenheim Foundationin riskiosuus on 0% (tai oikeastaan riski on negatiivinen: riskiä ei ole lainkaan ja 64 milj. € tulo on taattu kaikissa olosuhteissa) ja Guggenheim Helsinki säätiön (=Helsingin kaupunki) riskiosuus on 100%. Miksi myös hankkeen rahoitus- ja investointiosuudet jakautuvat absoluuttisen epäsymmetrisesti? Solomon R. Guggenheim Foundationin rahoitusosuus hankkeesta on 0%, kun Guggenheim Helsinki säätiön (= Helsingin kaupunki) rahoitusosuus on sopimuksen tekohetkellä 100%. Onko Helsingin kaupunki todellakin niin merkittävässä altavastaajan asemassa sopimusneuvotteluissa, että sen kannattaa kattaa hankkeen kaikki riskit ja kustannukset, sekä luovuttaa suurin osa museon käyttöön liittyvästä päätöksenteosta vastapuolelle (kts. seuraava kysymys)?
4) Miksi päätösvalta museon näyttelytoimintaan liittyen jakautuu epäsymmetrisesti? Solomon R. Guggenheim Foundation päättää ⅔ Guggenheim Helsinki -museossa toteutettavista näyttelyistä. Solomon R. Guggenheim Foundationin päätösvalta museon näyttelytoimintaan on siis 66,6% ja Guggenheim Helsinki säätiön (=Helsingin kaupunki) päätövalta on 33,3%. Mitä käytännön tasolla tarkoittaa selvityksen tätä käsittelevä kappale (sivu 107, viimeinen kappale) “It is projected that museum services staff of the Solomon R. Guggenheim Foundation will plan and execute approximately two-thirds of the Guggenheim Helsinki’s exhibitions and public programs including research and development, program development, loan negotiations and oversight, development of tour calendars, budget oversight, exhibition design and layout, shipping and transportation, publications/ website/other exhibition didactics, and installation.” ?
5) Kuinka suuri osuus museon vuotuisista käyttömenoista tulee maksettavaksi Solomon R. Guggenheim Foundationille? Guggenheim Helsinki säätiö (= Helsingin kaupunki) vastaa kokonaisuudessaan kaikkien em. Solomon R. Guggenheim Foundationin Helsingin Guggenheim-museoon toteuttamien näyttelyiden kaikista kuluista. Kuinka näiden Solomon R. Guggenheim Foundationin totetuttamien näyttelyiden budjetit rakentuvat, kuka budjettien suuruudesta päättää, kuinka budjetteja valvotaan sekä esim. noudatetaanko kaikissa näyttelyihin liittyvissä kustannuksissa avointa kilpailutusta vai sitoutuuko Guggenheim Helsinki ostamaan tiettyjä palveluita Solomon R. Guggenheim Foundationilta tämän määrittelemään hintaan? Ottaen huomioon, että Solomon R. Guggenheim Foundation päättää yksin 66,6% museon näyttelytoiminnasta ja myös että museohankkeen yhtenä perusajatuksena on tuottaa Helsinkiin Guggenheim-museoverkoston tuottamia näyttelyitä sekä Solomon R. Guggenheim Foundationin olemassaoleviin kokoelmiin perustuvia näyttelyitä, eikö olekin niin, että Solomon R. Guggenheim Foundationille tulee maksettavaksi hankkeen aikana huomattavassa määrin sellaisia muuttuvia kustannuksia (korvaukset teoslainoista, kuljetuksista, näyttelyiden toteutuksesta jne), joiden hinnoittelusta väistämättä, sopimuksen eksklusiivisesta rakenteesta johtuen, puuttuu markkinakontrolli? Eikö avoimen markkinatilanteen puuttuessa on olemassa vaara huomattavasta ylilaskutuksesta Solomon R. Guggenheim Foundationin taholta? Vai onko sopimuksessa mekanismeja, joilla tämä estetään? Museon arvioitu vuosittainen käyttöbudjetti on näyttelytoiminnan osalta 5 miljoona euroa sekä operointi-, markkinointi- yms palvelujen osalta 2,7 milj. euroa, yhteensä 7,7 miljoonaa euroa. Eikö olekin niin, että sopimuksen nojalla Solomon R. Guggenheim Foundationin vapaasti päätettäväksi tulee kuinka ⅔ tästä summasta käytetään? Toisin sanoen amerikkalainen Solomon R. Guggenheim Foundation voi kohdistaa vapaasti haluamallaan tavalla Guggenheim Helsinki -museon käyttövaroja n. 5,1 miljoonan euron edestä vuosittain ilman, että Guggenheim Helsinki -museon toiminnasta vastaavan suomalaisen säätiön hallituksella on tähän mitään sananvaltaa?
6) Miksi Solomon R. Guggenheim Foundationin rooliin hankkeessa liittyy merkittävä jääviysongelma ja kaksoisrooli yhtäältä palvelujen tuottajana ja toisaalta tuotettujen palveluiden laadun valvojana? Eikö Guggenheim Helsinki säätiön valvontamahdollisuus Guggenheim Helsinki -museon toimintaan ole tosiasiallisesti merkittävältä osalta nimellistä tai puuttuu käytännössä kokonaan, johtuen sopimuksen rakenteesta? Eikö ole ongelmallista, että Solomon R. Guggenheim Foundation yhtäältä päättää olennaiselta osalta Guggenheim Helsinki -museon näyttelytoiminnasta ja täten ohjaa museon kulujen toteutumista merkittävällä tavalla ja toisaalta museon toimintaa ja taloutta valvoo Guggenheim Helsinki säätiön hallitus, jossa Solomon R. Guggenheim Foundationilla on merkittävä edustus?
7) Museorakennukseen suunnitellaan laajoja kaupallisisia toimintoja, mm. museokauppaa. Mikä on Solomon R. Guggenheim Foundationin rooli näiden toimintojen järjestämisessä ja minkälaisia taloudellisia sitoumuksia tai ansaintamalleja museokaupan toimintaan tai muihin ei-näyttelytoimintaan liittyviin museorakennuksen toimintoihin tulee liittymään?
8) Kuka vastaa rakennuksen käyttö-, ylläpito ja korjauskuluista? Kuinka suuria ne tulevat olemaan 20 vuoden sopimuskauden aikana? Miksi ne puuttuvat julkisuuteen tuoduista suunnitelmista ja laskelmista?
9) Onko kävijämäärät ja lipputulot arvioitu realistisesti ja onko näitä arvioita tarkistettu ulkopuolisella, hankkeesta riippumattomalla taholla? Deutsche Guggenheimissa Berliinissä on vuosittain 140.000 kävijää, Peggy Guggenheimissa Venetsiassa 350.000 kävijää. Concept and Development Study esittää todennäköisimpänä skenaariona, että Guggenheim Helsingillä olisi vuosittain 500-550.000 kävijää, joista maksavia asiakkaita 80%. Tukholman Moderna Museet on yksi tutkimuksessa esitetty vertailukohde, jonka yleisömääriin Guggenheim Helsingin otaksutaan realistisesti pääsevän. Moderna Museetilla on tällä hetkellä vuosittain n. 500.000 kävijää. Miksi tutkimuksessa ei ole kuitenkaan otettu selkeästi esiin sitä tosiseikkaa, että potentiaalinen asiakaskunta Tukholmassa on karkeasti arvioituna kaksinkertainen Helsinkiin verrattuna? Suur-Tukholman asukasluku on yli 2 miljoonaa, pääkaupunkiseudun n. 1 miljoona, Ruotsin asukasluku on 9,4 miljoonaa ja Suomen 5,4 miljoonaa. Tukholman majoitusliikkeissä on vuosittain n. 6,5 miljoonaa yöpymistä kun Helsingissä sama luku on n. 3,2 miljoonaa. Eikö olekin niin, että päästäkseen faktuaalisesti samoihin kävijämääriin Moderna Museetin kanssa, Guggenheim Helsingin tulisi siis olla noin kaksi kertaa Moderna Museetia suhteellisesti houkuttelevampi vierailukohde? Eikö potentiaaliseen asiakaskuntaan suhteutettuna Guggenheim Helsingin kävijämääräarvio voisi siis pikemminkin olla jossain 250.000, enintään 300.000 vuosittaisen kävijän tienoilla? Miksi Concept and Development Studyssa varovaisinkin arvio kävijämäärästä on kuitenkin ilmoitettu reilusti yli 400.000 kävijäksi? Miksi tutkimuksessa on arvioitu ilmaiskävijoiden osuudeksi 20%? Valtiollisilla taidemuseoilla Suomessa ilmaiskävijöiden (koululaiset yms) osuus on lähes puolet. Myös Moderna Museetin kävijöistä lähes 50% on ilmaiskävijöitä. Onko Concept and Development Studyssa ilmoitettu 20% ilmaiskävijöiden osuus arvio toteumasta vai suunniteltu politiikka, ts. onko tarkoitus valita politiikka, jossa ilmaiskävijöitä ei sallita yli 20%? Kun ottaa huomioon, että Guggenheim Helsingin toimintakonseptissa taidekasvatukselle annettiin vahva asema, eikö olekin niin, että ilmaiskävijöiden määrää ei ole tarkoitus rajoittaa ennalta? Vaiko niin, että esim. koululaisryhmien oletetaan maksavan sisäänpääsystä? Olisiko kuitenkin niin, että paitsi kävijämäärät (500-550.000) myös maksavien asiakkaiden osuus (80%) on tutkimuksessa arvioitu epärealistisen suuriksi? Eikö tästä edelleen seuraisi että lipunmyyntitulot on tutkimuksessa arvioitu vielä paljon epärealistisemmin kuin kävijämäärät? Jos ajatellaan, että kavijämäärät olisivat enintään 300.000, joista vain puolet maksaisi, eikö ole mahdollista, että maksavien asiakkaiden määrä voisikin olla vain 150.000 tutkimuksessa ehdotetun 400-440.000 sijaan? Lipputulot jäisivät siis vain 34-37,5%:iin tutkimuksessa esitetystä. Eikö varovaisimman arvion lipputuloista pitäisi olla noin 2,8 miljoonaa euroa vuodessa vähemmän kuin “mid-range” skenaariossa, toisin sanoen 1,7 miljoonaa euroa 4,5 miljoonan sijaan? Jos tutkimuksen luvut kävijämääristä ja maksavien asiakkaiden määristä kutenkin pitäisivät paikkansa, ts. maksavia asiakkaita olisi vuositasolla 440.000, eikö tämä tarkoita, että väestöpohjaan ja turistien määrään suhteutettuna Guggenheim Helsingin tulisi olla n. kolme kertaa niin houkutteleva vierailukohde kuin Moderna Museet? Onko millään taidemuseolla maailmassa vastaavaa kiinnostavuusastetta?
10) Onko venäläisten turistien potentiaali arvioitu realistisesti? On tunnettu tosiasia, että Suomeen Venäjältä suuntautuva turismi on voimakkaassa kasvussa. Miksi tutkimus jättää kuitenkin analysoimatta näiden turistien nykyistä ja projektoitua kulttuurin kulutusta Suomessa? Arkihavaintojen perusteella voisi arvioida, että Suomeen suuntautuu Venäjältä yhtäältä luonto- ja mökkimatkailua sekä toisaalta ostosten tekemiseen liittyvää matkailua lähinnä alemman keskiluokan taholta. Perinteisesti venäläisessä yhteiskunnassa arvostetaan taidetta enemmän kuin esimerkiksi Suomessa, mutta samalla suurten yleisöjen kiinnostus kohdistuu lähes poikkeuksetta perinteisiin ilmaisumuotoihin kaikissa taiteen lajeissa (esim. baletti, klassinen musiikki, esittävä kuvataide). Kuinka tarkkaan tutkimuksessa on arvioitu nykytaiteeseen, muotoiluun ja arkkitehtuuriin keskittyvä museon houkuttelevuutta Suomeen tällä hetkellä saapuvien venäläisten turistien keskuudessa? Tai onko tutkimuksessa arvioitu Guggenheim Helsingin mahdollisuuksia muuttaa merkittävällä tavalla Venäjältä Suomeen suuntautuvan turismin “sosiaalista koostumusta”? Toki nykytaidetta seuraava yleisö voi Venäjällä olla voimakkaamassa kasvussa kuin vaikkapa Suomessa, mutta onko tutkimuksessa selvitetty, missä määrin nykytaiteesta, arkkitehtuurista ja designista kiinnostunut venäläinen yleisö on riippuvainen Helsingin kulttuuripalveluista, ja missä määrin se matkustaa jo nyt esim. Berliiniin, Lontooseen tai muihin eurooppalaisiin nykytaiteen “suurkaupunkeihin”? Onko tutkimuksessa otettu huomioon sitä seikkaa, että kaikki amerikkalaisuuteen tai amerikkalaiseen kulttuuriin liittyvä on tällä hetkellä epäsuosiossa Venäjällä? Guggenheim on vahvasti amerikkalaiseen nykytaiteen jatkumoon identifioituva brändi. Kaikki nämä näkökohdat huomioonottaen, eikö olisikin täysin perusteltua olettaa, ainakin varovaisimmassa kävijäennusteessa, että venäläisen yleisön osuus Guggenheim Helsingin asiakaskunnassa tulee olemaan ainakin ensimmäisten toimintavuosien aikana lähes merkityksetön?
Jälkihuomautus:
Esitetty aikataulu Guggenheim Helsinki -museon perustamiseen johtavasta päätöksenteosta on kaikilla tavanomaisilla mittareilla arvioituna kohtuuton. Kaupunginjohtaja toivoo kaupunginvaltuustolta sitovaa päätöstä reilussa kuukaudessa siitä, kun kaavaillun sopimuksen pääkohdat ovat tulleet julkisuuteen. Helsinkiläisiä veronmaksajia 20 vuodeksi merkittävällä tavalla taloudellisesti sitova sopimus, olennaisten kulttuuripalvelujen yksityistäminen julkiselta sektorilta kansainväliselle konsernille, merkittävä rakennushanke kaupungin keskeisimmällä näköalapaikalla ja yhdellä arvokkaimmista tonteista sekä Helsingin kaupungin taidemuseon nykyisten toimintojen lakkauttaminen suurelta osin ovat kukin jo yksinään sellaisia asioita joiden perusteista, toteutuksesta ja jopa sopimuksellisista yksityiskohdista tulisi käydä perusteellinen keskustelu niin kaupungin veronmaksajien, kultturialan toimijoiden kuin poliittisten päättäjienkin keskuudessa. Tällaista keskustelua ei ole mitenkään mahdollista käydä muutamassa viikossa.
Keskustelussa on usein vedottu mm. “verkostoihin” tai muihin vastaaviin seikkoihin, jotka tulisi ottaa päätöksenteossa huomioon. Tosiasiassa sopimuksen osapuolina ei kuitenkaan ole mitään “verkoston jäseniä”.
Niinkuin mitä tahansa mittavaa sopimusta, ehdotusta Guggenheim Helsinki -hankkeesta tulisi tarkastella kylmän matemaattisesti erilaisten hyötyjen, tuottopotentiaalien, riskien ja velvollisuuksien näkökulmasta. Lyhyesti: mitä kukin osapuoli sopimukseen tuo ja mitä se siitä faktuaalisesti taikka potentiaalisesti saa.
Erityisesti kun on kysymys julkisten resurssien käytöstä, jotka perusluonteeltaan ovat erittäin niukkoja, sopimusta tulisi tarkastella korostetusti tehokkuusnäkökulmasta: tuottaako sopimus mahdollisimman tehokkaasti sen, mitä sen väitetään tuottavan. Mikäli keskustelu halutaan pitää rationaalisena, tulisi kaikki hankkeen puolesta esitetyt argumentit alistaa tällaiseen tiukkaan tuottoanalyysiin. Kaikille niille tavoitteille ja tuotoksille, joilla sopimusta perustellaan, tulisi löytää “oikea“ hinta. Tämä tarkoittaa paitsi realistista ja puolueettomien tahojen tarkistamaa kustannus- ja tuottoarviota, myös vaihtoehtoiskustannusten mahdollisimman kirkasta arviointia, ts. sen arviointia millä muilla investoinnilla haluttuihin tavoitteisiin mahdollisesti voitaisiin päästä ja minkälainen olisi näiden vaihtoehtoisten investointien tehokkuus.
Eihän nimittäin voi olla niin, että Guggenheim Helsinki on tavoite itsessään, taikka niin, että investoinnin tehokkuudella ei olisi merkitystä siinä tapauksessa, että investointi kohdistuu Guggenheim Helsinki -hankkeeseen.
Lisäksi sopimusta tulee luonnollisesti tarkastella hyvän hallintotavan näkökulmasta. Noudattavatko siinä esitetyt toimintamallit julkishallinnossa muuten edellytettyjä sopimusosapuolten, sidosryhmien ja kolmansien osapuolten oikeuksien suojelua ja tasapuolista kohtelua sekä päätöksenteon ja hallinnon avoimuutta, taloudellisten toimintojen valvonnan tarkkuutta, tietojen raportoinnin oikeellisuutta, sisäisen valvonnan järjestämistä ja niin edelleen.
Tässä kirjoituksessa esitettyjen kysymysten on tarkoitus pyrkiä avaamaan ehdotettua sopimusta nimenomaan em. näkökulmista käsin. Sopimus on monelta osin täysin poikkeuksellinen julkishallinnon yleisiin sopimuskäytäntöihin nähden, joten siihen liittyvät moninaiset näkökohdat, implikaatiot ja ongelmat tulisi selvittää mahdollisimman perusteellisesti ja pikaisesti. Kirjoittajan mielestä sopimusta ei mitenkään voida hyväksyä alistettavaksi päätöksenteolle ennenkuin alla esitettyihin kysymyksiin voidaan saada tyydyttävät vastaukset.
Kirjoittajan mielestä alla esitetyt kysymykset eivät ole epäluottamuslause Solomon R. Guggenheim Foundationia kohtaan. On tietysti selvää, että mikäli kaksi osapuolta haluaa päästä yhteiseen sopimukseen, neuvottelut on yleensä käytävä ns. "hyvässä hengessä", jossa lähtökohtaisesti on luotettava vastapuolen hyvää tahtoon. Tästä huolimatta, niinkuin jokainen yksityiselämässä, liike-elämässä taikka julkishallinnossa sopimuksia laatinut henkilö vaistomaisestikin ymmärtää, jokaista sopimustekstiä tulee tarkastella myös huonoimman mahdollisen vaihtoehdon ja riskienhallinnan näkökulmasta. Mihin sopimus velvoittaa, jos sopimuksen laatimishetkellä vallinnut "hyvä henki" ja keskinäinen luottamus myöhemmin jostain syystä katoaisivat?
Kirjoittaja ei tässä yhteydessä pyri lainkaan arvioimaan Guggenheim Helsinki -hankkeen mahdollisesti tuottamia taiteellisia, kulttuurisia tai kulttuuripoliittisia merkityksiä tai vaikutuksia taikka sen Helsingin kaupungille tuottamia imagoetuja tai -haittoja. Tarkoituksena ei myöskään ole millään tavoin arvottaa Solomon R. Guggenheim Foundationin menneisyydessä tai tulevaisuudessa tuottamien taidenäyttelyiden taiteellista tasoa. Kirjoittajan mielestä tällainen sisällöllisten ja laadullisten seikkojen tarkastelu sekä spekulatiiviset tuottoarvioinnit tulee suorittaa täysin erillään hankkeen välittömien taloudellisten vaikutusten arvioinnista ja hankkeeseen liittyvien hallinnollisten näkökulmien tarkastelusta. Kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen arviointi tulee pitää erillään. Joskus, julkisen talouden puolella ehkä melko useinkin, erittäin hyvä voi olla aivan liian kallis.
Pidemmittä puheitta, 10 kysymystä:
1) Miksi Solomon R. Guggenheim Foundation ei ole minkäänlaisessa tulosvastuussa tuottamiensa palveluiden laadusta, kuten esimerkiksi siitä, että asetetut yleisö- ja lipputulotavoitteet täyttyisivät? Miksi Foundationille hankkeen aikana maksettavat 64 miljoonaa euroa lisenssi- ja asiantuntijamaksuja eivät ole riippuvaisia museon menestyksestä millään toiminnan osa-alueella? Onko Helsingin kaupungilla reklamaatiomahdollisuus, mikäli Solomon R. Guggenheim Foundation jostain syystä jossain vaiheessa 20 sopimusvuoden aikana epäonnistuu tavoitteessaan tuottaa sellaisia näyttelyitä, jotka esim. toisivat museoon tutkimuksen esittämät yli puoli miljoonaa kävijää vuosittain?
2) Kuinka suureksi on arvioitu Guggenheim Helsinki -hankkeen tuottama lisäarvo sopimuksen vastapuolelle, eli Solomon R. Guggenheim Foundationille? Miksi tätä lisäarvoa ei ole tutkimuksessa arvioitu, vaikka tutkimus sisältää lukuisia yksityiskohtaisia arvioita hankkeen Helsingin kaupungille ja pääkaupunkiseudulle tuottamasta lisäarvosta? Ovatko Helsingin kaupungin neuvottelijat pyrkineet itsenäisesti arvioimaan hankkeen vastapuolelle tuottamaa lisäarvoa? Siitä, miten taloudelliset vastuut, riskit sekä rahoitus- ja investointivelvollisuudet hankesuunnitelmassa jakautuvat, voisi alustavasti päätellä, että hanke ei käytännössä tuota Solomon R. Guggenheim Foundationille juuri mitään lisäarvoa. Voiko pitää paikkaansa, että Solomon R. Guggenheim Foundation ei hyödy Guggenheim Helsinki -hankkeesta?
(EDIT 20.1.2012, lisätty seuraava, tarkentava kappale:)
Eikö olekin selvää, että hanke tuottaisi Solomon R. Guggenheim Foundationille uusia kustannussäästöjä, kun toimintoja voitaisiin hajauttaa ja / tai keskittää ketjun eri museoihin sen mukaan missä ne edullisimmin saataisiin tuotettua? Kuinka suuriksi nämä säästöt on arvioitu? Mikä tulisi olemaan Guggenheim Helsingissä tuotettujen sisältöjen jälleenmyyntiarvo "verkostossa" tai sen ulkopuolella? Kuka omistaa oikeudet Guggenheim Helsingissä tuotettuihin sisältöihin ja kenellä on oikeus myydä niitä eteenpäin? Jos Solomon R. Guggenheim Foundation toteuttaa helsinkiläisten veronmaksajien rahoilla uuden näyttelyn ja myy sen Guggenheim Bilbaolle tai jollekin muulle museolle, kuka pitää myyntitulot? Kuinka suureksi arvioidaan Guggenheim Helsingin tuottama arvonnousu Guggenheimin globaalille brändille? Entä arvo sille, että Solomon R. Guggenheim Foundation pystyisi jatkossa käyttämään Guggenheim Helsinkiä positiivisena referenssinä museoverkostoa muualle maailmaan laajentaessaan? Vai onko niin, että mitään edellämainittuja epäsuoria hyötyjä ei Solomon R. Guggenheim Foundationille ei olisi odotettavissa?
3) Mikäli kuitenkin arvioidaan, että Solomon R. Guggenheim Foundation jollain tapaa hyötyy Guggenheim Helsinki -hankkeesta, miksi taloudelliset riskit hankkeesta jakautuvat absoluuttisen epäsymmetrisesti? Solomon R. Guggenheim Foundationin riskiosuus on 0% (tai oikeastaan riski on negatiivinen: riskiä ei ole lainkaan ja 64 milj. € tulo on taattu kaikissa olosuhteissa) ja Guggenheim Helsinki säätiön (=Helsingin kaupunki) riskiosuus on 100%. Miksi myös hankkeen rahoitus- ja investointiosuudet jakautuvat absoluuttisen epäsymmetrisesti? Solomon R. Guggenheim Foundationin rahoitusosuus hankkeesta on 0%, kun Guggenheim Helsinki säätiön (= Helsingin kaupunki) rahoitusosuus on sopimuksen tekohetkellä 100%. Onko Helsingin kaupunki todellakin niin merkittävässä altavastaajan asemassa sopimusneuvotteluissa, että sen kannattaa kattaa hankkeen kaikki riskit ja kustannukset, sekä luovuttaa suurin osa museon käyttöön liittyvästä päätöksenteosta vastapuolelle (kts. seuraava kysymys)?
4) Miksi päätösvalta museon näyttelytoimintaan liittyen jakautuu epäsymmetrisesti? Solomon R. Guggenheim Foundation päättää ⅔ Guggenheim Helsinki -museossa toteutettavista näyttelyistä. Solomon R. Guggenheim Foundationin päätösvalta museon näyttelytoimintaan on siis 66,6% ja Guggenheim Helsinki säätiön (=Helsingin kaupunki) päätövalta on 33,3%. Mitä käytännön tasolla tarkoittaa selvityksen tätä käsittelevä kappale (sivu 107, viimeinen kappale) “It is projected that museum services staff of the Solomon R. Guggenheim Foundation will plan and execute approximately two-thirds of the Guggenheim Helsinki’s exhibitions and public programs including research and development, program development, loan negotiations and oversight, development of tour calendars, budget oversight, exhibition design and layout, shipping and transportation, publications/ website/other exhibition didactics, and installation.” ?
5) Kuinka suuri osuus museon vuotuisista käyttömenoista tulee maksettavaksi Solomon R. Guggenheim Foundationille? Guggenheim Helsinki säätiö (= Helsingin kaupunki) vastaa kokonaisuudessaan kaikkien em. Solomon R. Guggenheim Foundationin Helsingin Guggenheim-museoon toteuttamien näyttelyiden kaikista kuluista. Kuinka näiden Solomon R. Guggenheim Foundationin totetuttamien näyttelyiden budjetit rakentuvat, kuka budjettien suuruudesta päättää, kuinka budjetteja valvotaan sekä esim. noudatetaanko kaikissa näyttelyihin liittyvissä kustannuksissa avointa kilpailutusta vai sitoutuuko Guggenheim Helsinki ostamaan tiettyjä palveluita Solomon R. Guggenheim Foundationilta tämän määrittelemään hintaan? Ottaen huomioon, että Solomon R. Guggenheim Foundation päättää yksin 66,6% museon näyttelytoiminnasta ja myös että museohankkeen yhtenä perusajatuksena on tuottaa Helsinkiin Guggenheim-museoverkoston tuottamia näyttelyitä sekä Solomon R. Guggenheim Foundationin olemassaoleviin kokoelmiin perustuvia näyttelyitä, eikö olekin niin, että Solomon R. Guggenheim Foundationille tulee maksettavaksi hankkeen aikana huomattavassa määrin sellaisia muuttuvia kustannuksia (korvaukset teoslainoista, kuljetuksista, näyttelyiden toteutuksesta jne), joiden hinnoittelusta väistämättä, sopimuksen eksklusiivisesta rakenteesta johtuen, puuttuu markkinakontrolli? Eikö avoimen markkinatilanteen puuttuessa on olemassa vaara huomattavasta ylilaskutuksesta Solomon R. Guggenheim Foundationin taholta? Vai onko sopimuksessa mekanismeja, joilla tämä estetään? Museon arvioitu vuosittainen käyttöbudjetti on näyttelytoiminnan osalta 5 miljoona euroa sekä operointi-, markkinointi- yms palvelujen osalta 2,7 milj. euroa, yhteensä 7,7 miljoonaa euroa. Eikö olekin niin, että sopimuksen nojalla Solomon R. Guggenheim Foundationin vapaasti päätettäväksi tulee kuinka ⅔ tästä summasta käytetään? Toisin sanoen amerikkalainen Solomon R. Guggenheim Foundation voi kohdistaa vapaasti haluamallaan tavalla Guggenheim Helsinki -museon käyttövaroja n. 5,1 miljoonan euron edestä vuosittain ilman, että Guggenheim Helsinki -museon toiminnasta vastaavan suomalaisen säätiön hallituksella on tähän mitään sananvaltaa?
6) Miksi Solomon R. Guggenheim Foundationin rooliin hankkeessa liittyy merkittävä jääviysongelma ja kaksoisrooli yhtäältä palvelujen tuottajana ja toisaalta tuotettujen palveluiden laadun valvojana? Eikö Guggenheim Helsinki säätiön valvontamahdollisuus Guggenheim Helsinki -museon toimintaan ole tosiasiallisesti merkittävältä osalta nimellistä tai puuttuu käytännössä kokonaan, johtuen sopimuksen rakenteesta? Eikö ole ongelmallista, että Solomon R. Guggenheim Foundation yhtäältä päättää olennaiselta osalta Guggenheim Helsinki -museon näyttelytoiminnasta ja täten ohjaa museon kulujen toteutumista merkittävällä tavalla ja toisaalta museon toimintaa ja taloutta valvoo Guggenheim Helsinki säätiön hallitus, jossa Solomon R. Guggenheim Foundationilla on merkittävä edustus?
7) Museorakennukseen suunnitellaan laajoja kaupallisisia toimintoja, mm. museokauppaa. Mikä on Solomon R. Guggenheim Foundationin rooli näiden toimintojen järjestämisessä ja minkälaisia taloudellisia sitoumuksia tai ansaintamalleja museokaupan toimintaan tai muihin ei-näyttelytoimintaan liittyviin museorakennuksen toimintoihin tulee liittymään?
8) Kuka vastaa rakennuksen käyttö-, ylläpito ja korjauskuluista? Kuinka suuria ne tulevat olemaan 20 vuoden sopimuskauden aikana? Miksi ne puuttuvat julkisuuteen tuoduista suunnitelmista ja laskelmista?
9) Onko kävijämäärät ja lipputulot arvioitu realistisesti ja onko näitä arvioita tarkistettu ulkopuolisella, hankkeesta riippumattomalla taholla? Deutsche Guggenheimissa Berliinissä on vuosittain 140.000 kävijää, Peggy Guggenheimissa Venetsiassa 350.000 kävijää. Concept and Development Study esittää todennäköisimpänä skenaariona, että Guggenheim Helsingillä olisi vuosittain 500-550.000 kävijää, joista maksavia asiakkaita 80%. Tukholman Moderna Museet on yksi tutkimuksessa esitetty vertailukohde, jonka yleisömääriin Guggenheim Helsingin otaksutaan realistisesti pääsevän. Moderna Museetilla on tällä hetkellä vuosittain n. 500.000 kävijää. Miksi tutkimuksessa ei ole kuitenkaan otettu selkeästi esiin sitä tosiseikkaa, että potentiaalinen asiakaskunta Tukholmassa on karkeasti arvioituna kaksinkertainen Helsinkiin verrattuna? Suur-Tukholman asukasluku on yli 2 miljoonaa, pääkaupunkiseudun n. 1 miljoona, Ruotsin asukasluku on 9,4 miljoonaa ja Suomen 5,4 miljoonaa. Tukholman majoitusliikkeissä on vuosittain n. 6,5 miljoonaa yöpymistä kun Helsingissä sama luku on n. 3,2 miljoonaa. Eikö olekin niin, että päästäkseen faktuaalisesti samoihin kävijämääriin Moderna Museetin kanssa, Guggenheim Helsingin tulisi siis olla noin kaksi kertaa Moderna Museetia suhteellisesti houkuttelevampi vierailukohde? Eikö potentiaaliseen asiakaskuntaan suhteutettuna Guggenheim Helsingin kävijämääräarvio voisi siis pikemminkin olla jossain 250.000, enintään 300.000 vuosittaisen kävijän tienoilla? Miksi Concept and Development Studyssa varovaisinkin arvio kävijämäärästä on kuitenkin ilmoitettu reilusti yli 400.000 kävijäksi? Miksi tutkimuksessa on arvioitu ilmaiskävijoiden osuudeksi 20%? Valtiollisilla taidemuseoilla Suomessa ilmaiskävijöiden (koululaiset yms) osuus on lähes puolet. Myös Moderna Museetin kävijöistä lähes 50% on ilmaiskävijöitä. Onko Concept and Development Studyssa ilmoitettu 20% ilmaiskävijöiden osuus arvio toteumasta vai suunniteltu politiikka, ts. onko tarkoitus valita politiikka, jossa ilmaiskävijöitä ei sallita yli 20%? Kun ottaa huomioon, että Guggenheim Helsingin toimintakonseptissa taidekasvatukselle annettiin vahva asema, eikö olekin niin, että ilmaiskävijöiden määrää ei ole tarkoitus rajoittaa ennalta? Vaiko niin, että esim. koululaisryhmien oletetaan maksavan sisäänpääsystä? Olisiko kuitenkin niin, että paitsi kävijämäärät (500-550.000) myös maksavien asiakkaiden osuus (80%) on tutkimuksessa arvioitu epärealistisen suuriksi? Eikö tästä edelleen seuraisi että lipunmyyntitulot on tutkimuksessa arvioitu vielä paljon epärealistisemmin kuin kävijämäärät? Jos ajatellaan, että kavijämäärät olisivat enintään 300.000, joista vain puolet maksaisi, eikö ole mahdollista, että maksavien asiakkaiden määrä voisikin olla vain 150.000 tutkimuksessa ehdotetun 400-440.000 sijaan? Lipputulot jäisivät siis vain 34-37,5%:iin tutkimuksessa esitetystä. Eikö varovaisimman arvion lipputuloista pitäisi olla noin 2,8 miljoonaa euroa vuodessa vähemmän kuin “mid-range” skenaariossa, toisin sanoen 1,7 miljoonaa euroa 4,5 miljoonan sijaan? Jos tutkimuksen luvut kävijämääristä ja maksavien asiakkaiden määristä kutenkin pitäisivät paikkansa, ts. maksavia asiakkaita olisi vuositasolla 440.000, eikö tämä tarkoita, että väestöpohjaan ja turistien määrään suhteutettuna Guggenheim Helsingin tulisi olla n. kolme kertaa niin houkutteleva vierailukohde kuin Moderna Museet? Onko millään taidemuseolla maailmassa vastaavaa kiinnostavuusastetta?
10) Onko venäläisten turistien potentiaali arvioitu realistisesti? On tunnettu tosiasia, että Suomeen Venäjältä suuntautuva turismi on voimakkaassa kasvussa. Miksi tutkimus jättää kuitenkin analysoimatta näiden turistien nykyistä ja projektoitua kulttuurin kulutusta Suomessa? Arkihavaintojen perusteella voisi arvioida, että Suomeen suuntautuu Venäjältä yhtäältä luonto- ja mökkimatkailua sekä toisaalta ostosten tekemiseen liittyvää matkailua lähinnä alemman keskiluokan taholta. Perinteisesti venäläisessä yhteiskunnassa arvostetaan taidetta enemmän kuin esimerkiksi Suomessa, mutta samalla suurten yleisöjen kiinnostus kohdistuu lähes poikkeuksetta perinteisiin ilmaisumuotoihin kaikissa taiteen lajeissa (esim. baletti, klassinen musiikki, esittävä kuvataide). Kuinka tarkkaan tutkimuksessa on arvioitu nykytaiteeseen, muotoiluun ja arkkitehtuuriin keskittyvä museon houkuttelevuutta Suomeen tällä hetkellä saapuvien venäläisten turistien keskuudessa? Tai onko tutkimuksessa arvioitu Guggenheim Helsingin mahdollisuuksia muuttaa merkittävällä tavalla Venäjältä Suomeen suuntautuvan turismin “sosiaalista koostumusta”? Toki nykytaidetta seuraava yleisö voi Venäjällä olla voimakkaamassa kasvussa kuin vaikkapa Suomessa, mutta onko tutkimuksessa selvitetty, missä määrin nykytaiteesta, arkkitehtuurista ja designista kiinnostunut venäläinen yleisö on riippuvainen Helsingin kulttuuripalveluista, ja missä määrin se matkustaa jo nyt esim. Berliiniin, Lontooseen tai muihin eurooppalaisiin nykytaiteen “suurkaupunkeihin”? Onko tutkimuksessa otettu huomioon sitä seikkaa, että kaikki amerikkalaisuuteen tai amerikkalaiseen kulttuuriin liittyvä on tällä hetkellä epäsuosiossa Venäjällä? Guggenheim on vahvasti amerikkalaiseen nykytaiteen jatkumoon identifioituva brändi. Kaikki nämä näkökohdat huomioonottaen, eikö olisikin täysin perusteltua olettaa, ainakin varovaisimmassa kävijäennusteessa, että venäläisen yleisön osuus Guggenheim Helsingin asiakaskunnassa tulee olemaan ainakin ensimmäisten toimintavuosien aikana lähes merkityksetön?
Jälkihuomautus:
Esitetty aikataulu Guggenheim Helsinki -museon perustamiseen johtavasta päätöksenteosta on kaikilla tavanomaisilla mittareilla arvioituna kohtuuton. Kaupunginjohtaja toivoo kaupunginvaltuustolta sitovaa päätöstä reilussa kuukaudessa siitä, kun kaavaillun sopimuksen pääkohdat ovat tulleet julkisuuteen. Helsinkiläisiä veronmaksajia 20 vuodeksi merkittävällä tavalla taloudellisesti sitova sopimus, olennaisten kulttuuripalvelujen yksityistäminen julkiselta sektorilta kansainväliselle konsernille, merkittävä rakennushanke kaupungin keskeisimmällä näköalapaikalla ja yhdellä arvokkaimmista tonteista sekä Helsingin kaupungin taidemuseon nykyisten toimintojen lakkauttaminen suurelta osin ovat kukin jo yksinään sellaisia asioita joiden perusteista, toteutuksesta ja jopa sopimuksellisista yksityiskohdista tulisi käydä perusteellinen keskustelu niin kaupungin veronmaksajien, kultturialan toimijoiden kuin poliittisten päättäjienkin keskuudessa. Tällaista keskustelua ei ole mitenkään mahdollista käydä muutamassa viikossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)