Usein kuulee Guggenheim-museoiden verkostoa nimitettävän taidemaailman franchiseketjuksi. Tällainen nimittely nähdään kuitenkin lähinnä pilkallisena kärjistyksenä, poleemisena liioitteluna. Sen, joka Guggenheimia franchiseketjuksi nimittelee, täytyy jo lähtökohtaisesti suhtautua Guggenheimiin kielteisesti. Eihän Gugge-Hese nyt todellisuudessa kuitenkaan ihan niin paha ole, vai mitä?
Suomen franchise-yhdistys ry määrittelee sivuillaan franchisen näin (http://www.franchising.fi):
“Liiketoimintamallifranchisingia kuvaavat seuraavat olennaiset piirteet:
- Jakelutiessä eli ”ketjussa” on franchise-ottajan tai –ottajien omistamia ja johtamia toimipaikkoja. Toisin sanoen kaikki ketjun toimipisteet eivät ole franchise-antajan omistuksessa ja johdossa.
- Osapuolten eli franchise-antajan ja –ottajan välillä on kirjallinen (vakiomuotoinen) franchisesopimus, joka voi sisältää alueellisen yksintoimintaoikeuden.
- Franchise-ottajat maksavat liittymismaksun ja/tai jatkuvaluontoista palvelumaksua eli rojaltia franchise-antajalle.
- Franchise-antaja tarjoaa alku- ja jatkokoulutusta franchise-ottajille.
- Franchise-ottajat toimivat saman liikemerkin alla ja toimipisteet ovat ulkoisesti yhtenäisiä.
- Franchise-antaja tarjoaa teknistä ja/tai kaupallista tukea eli jatkuvia tukipalveluita franchise-ottajilleen.
- Franchise-antajalla on käsikirja tai muu dokumentti, jolla ohjeistetaan franchise-ottajien paikallista liiketoimintaa.
- Franchise-antaja ei omista (merkittävää) osuutta franchise-ottajien yrityksistä.
- Franchise-antaja kontrolloi, valvoo ja ohjaa jatkuvasti franchise-ottajien liiketoimintaa.
- Franchise-ottaja ei saa siirtää franchisesopimuksen oikeuksia kolmannelle osapuolelle ilman franchise-antajan lupaa.”
Mitä näistä olennaisista piirteistä ei löydy Solomon R. Guggenheim Foundationin helsinkiläisille veronmaksajille tarjoamasta paketista? Hmm... Silmiin pistää, kuinka HYVIN tuo lista määrittää Guggenheimin toimintaa yleensä. Jakelutiessä on sekä franchise-ottajan (Gugge Hese, Gugge Bilbao), että franchise-antajan (Gugge New York, Gugge Venetsia) omistamia liiketoimintapaikkoja. Franchisesopimus voi sisältää alueellisen yksintoimintaoikeuden (Gugge Bilbao). Franchise-ottaja maksaa liittymismaksun ja/tai jatkuvaluontoista royaltia (Gugge Hesen lisenssimaksut 30 milj. taalaa 20 vuodessa). Franchise-antaja tarjoaa jatkuvia tukipalveluja franchise-ottajalle (Gugge Hesen palvelumaksut 2 milj. euroa vuodessa). Jne jne.
No, jos Gugge-Hese nyt kuitenkin sitten on franchise, niin mitä pahaa siinä on? Toki franchise liiketoiminnan muotona on museoalalla äärimmäisen harvinaista. Mutta miksei sitä voisi olla rohkeasti erilainen kuin kaikki muut kunnialliset taidemuseot pohjoismaissa, Euroopassa, maailmassa? Mikä estää?
Yrittäjyyteen liitetään helposti ihannoivia mielikuvia vapaasta ja luovasta taloudellisesta toiminnasta, jossa riskiä ja näkemystä ottamalla voi ansaita merkittäviä voittoja. Franchiseyrittäjyys ei oikein vastaa näitä mielikuvia. Yrittäjän luova panos jää vähäiseksi, sillä ketju määrittelee tiukasti liiketoiminnan reunaehdot. Vapautta ei siis ole eikä luovuutta tarvita. Riski täydellisestä epäonnistumisesta on franchiseyrittäjällä keskimäärin ehkä vähäisempi, kun konsepti on etukäteen testattu, tuotemerkki tunnettu ja ketju osallistuu menestyksen kannalta olennaiseen päätöksentekoon, kuten toimipaikan valintaan ja tuotekehittelyyn. Toisaalta suurille voitoille ei olla heti pääsemässä, sillä franchise-antaja osaa kyllä optimoida sopimuksessa royaltinsa, raaka-aineiden toimitushinnat ja muun franchise-ottajalta tulevan rahavirran suhteessa tämän liiketoiminnan tuottopotentiaaliin niin, että franchiseyrittäjä ei pääse liian helposti rikastumaan. Franchiseyrittäjän imago ei siis ihan helposti taivu ryysyistä-rikkauksiin legendaksi. Toisaalta franchiseyrittäjyys varmasti sopii monelle, jolla ei ole suuria alkupääomia, eikä oikein isoja ideoitakaan, mutta kuitenkin kova halu tehdä työtä ilman niskaan huohottavaa pomoa. Ja ehkä voi siinä sivussa elätellä toivoja pienimuotoisesta vaurastumisesta jossain vaiheessa. Eihän siinä mitään pahaa. Franchiseyrittäjyys on monessa tilanteessa varmasti paljon mainettaan parempi.
Mutta onko Helsingin kaupunki sellaisessa tilanteessa, joka pakottaa ryhtymään franchiseyrittäjäksi? Gugge-Heseä on markkinoitu paljon juuri imagoseikoilla, jotka eivät kuitenkaan tavallisesti ole pääasiallinen syy ryhtyä franchiseyrittäjäksi. Haluaako Helsingin kaupunki profiloitua kulttuuri-imagoltaan franchise-ottajaksi? Mitä tällainen profilointi voisi pahimmillaan tarkoittaa? Voisiko se tarkoittaa mielikuvaa, että Helsinki on kaupunki, jolla ei ole omia kulttuurisia pääomia, ei oikein rohkeutta visioida, ei luovia ajatuksia asioiden tekemisestä uudella tavalla, eikä halua tuoda omaa erityisyyttään esille? Haluaako Helsinki profiloitua hieman arkajalaksi puurtajaksi, jolla on kyllä sisua ja sitkeyttä mutta ei suuria intohimoja eikä isoa egoa? Joka mielellään tekee niinkuin sanotaan ja menee päätöksenteon hetkellä isomman selän taaksen piiloon?
Tehdään ajatusleikki. Otetaan Solomon R. Guggenheim Foundationin laatima esitys Gugge-Hesen toiminnan järjestämisestä. Leikitään, että kyse ei olekaan taidemuseosta, vaan hampurilaisbaarista. Mitä ehdotetut järjestelyt merkitsisivät käytännössä? Franchise-antaja (Solomon R. Guggenheim Foundation) kiinnittää talon katolle oman logonsa, laatii menun ja mainosmateriaalit, myy pihvit ja sämpylät franchise-ottajalle (Gugge-Hese säätiö), kerää vuosittaisia lisenssi- ja palvelumaksuja ja yleisesti ottaen kontrolloi, valvoo ja ohjaa jatkuvasti franchise-ottajan liiketoimintaa. Näinhän se menisi. Eihän tässä ole mitään epäselvää. Franchise mikä franchise.
Mutta mutta. Itse asiassa Solomon R. Guggenheim Foundation menee vielä pidemmälle. Gugge Hesen muuntaminen hampurilaisbaariksi tarkoittaisi vielä paria pikku juttua.
Ensinnäkin franchise-antaja lähettää franchise-ottajan hallitukseen omia jäseniään. Tässäkään tapauksessa, niinkuin franchisen maailmassa yleensäkään, franchise-antaja ei toki halua mitään omistusoikeutta franchise-ottajan yritykseen ja sitä kautta velvollisuutta pääomittaa tätä. Mutta franchise-antaja haluaa kylläkin mahdollisuuden päästä kontrolloimaan franchise-ottajan päätöksentekoa yrityksen sisältä käsin. Tämä on franchisen maailmassa poikkeuksellista.
Toiseksi franchise-antaja vaatii, että franchise-ottaja rakentaa itse omat toimitilansa omalla kustannuksellaan franchise-antajan antamien ohjeiden mukaan. Yleensä franchise-antaja osallistuu toimipaikan valintaan tai jopa määrää siitä. On myös aivan tavallista, että franchise-antaja omistaa toimitilat, jotka se vuokraa franchise-ottajalle. Joskus on leikillään sanottu, että McDonaldsin pääasiallinen liiketoimintamuoto ei ole hampurilaisten paistaminen, vaan liiketilojen vuokraus. Mutta että franchise-ottajan pitäisi kerätä kaikki pääomat toimitiloja varten ja vastata yksin niiden rakentamisesta? Tämä on franchisen maailmassa poikkeuksellista.
Kolmanneksi franchise-antaja määrää franchise-ottajan rekrytoinneista ja yhteistyökumppaneista. Toisin sanoen franchise-antaja päättää kuka hampurilaispaikkaan tulee esimieheksi, pihvinpaistajaksi ja kirjanpitäjäksi, millaisia palkkoja heille maksetaan sekä mistä firmasta ja mihin hintaan tilataan siivous, ikkunanpesu tai keittiökoneiden korjaus. Franchise-ottaja ei pääse omaan yritykseensä töihin ilman franchise-antajan lupaa, ei pääse osallistumaan yrityksensä toimintaan käytännössä, eikä kartuttamaan sellaista kokemuspääomaa ja käytännön asiantuntemusta, joka auttaisi häntä kehittämään omaa liiketoimintaansa tai perustamaan uusia yrityksiä jatkossa. Franchise-antaja lähettää Amerikasta omat serkkupoikansa kesätöihin keittiöön ja juuri yliopistosta valmistuneen poikansa controlleriksi franchise-ottajan yritykseen. Franchise-ottaja ei koskaan voi olla varma, ajavatko nämä franchise-antajan sukulaiset ja tuttavat aidosti franchise-ottajan yrityksen etua, vai toimivatko franchise-antajan lähettäminä myyrinä. Franchise-antaja tilaa hampurilaispaikan siivouksen kaukaisen sukulaisensa yritykseltä, eikä franchise-ottaja pääse tarkistamaan, onko palvelu ylihinnoiteltua. Toisin sanoen, franchise-antaja vastaa franchise-ottajan liiketoiminnasta käytännön tasolla loppujen lopuksi kokonaan. Franchise-ottajan osaksi jää vastaanottaa kerran vuodessa tilinpäätöstiedot ja toimintakertomus ja keskustella niistä omassa hallituksessaan franchise-antajan edustajien kanssa. Tämä on franchisen maailmassa täysin ennenkuulumatonta.
Neljänneksi täytyy vielä muistuttaa siitä, että Solomon R. Guggenheim Foundationin tarjoama franchisepaketti ei ole franchise-ottajan näkökulmasta liiketaloudellisesti elinkelpoinen. Jo Foundationin omien laskelmien mukaan Gugge-Hese tulisi olemaan Helsingille tappiollinen. Kun vielä todetaan, että Foundationin kannattavuuslaskelmien uskottavuus on asetettava vakavasti kyseenalaiseksi (kts. mm. aikaisemmat postaukset tässä blogissa), ei jää epäilystäkään siitä, että nyt tarjoiltu franchisesopimus on erittäin poikkeuksellinen siinä suhteessa, että franchise-antajaa ei tunnu lainkaan kiinnostavan toiminnan elinkelpoisuus franchise-ottajan näkökulmasta. Yleensähän franchisekonseptit rakennetaan siten, että franchisen ottaminen tarjoaa yrittäjälle aina realistisen mahdollisuuden kannattavaan liiketoimintaan.
Solomon R. Guggenheim Foundationin helsinkiläisille veronmaksajille tarjoama museopaketti on ainutlaatuinen kahdella merkittävällä tavalla, se on ainutlaatuinen niin taidemaailman kuin franchise-maailmankin kontekstissa arvioituna.
Ensinnäkin Guggenheim on ainoa franchise-liiketoimintamalliin perustuva taidemuseo maailmassa. Missään muualla ei ole mitään vastaavaa. Tähän kun tartut, niin saat jotain sellaista mitä kenelläkään muulla ei ole.
Toisekseen, Solomon R. Guggenheim Foundationin tarjoamat sopimusehdot edustavat franchise-ottajan kannalta kaikkein huonointa mahdollista franchisesopimusta maailmassa. Missään muualla tunnetussa maailmankaikkeudessa ei franchise-ottajalle tarjota yhtä huonoa diiliä.
Tässäpä helsinkiläisille veronmaksajille ainutlaatuinen tilaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti